Toivottavasti muistitte juhlistaa eilen korvapuusteja! Pulla on suosikkiherkkujani, sellaisen syön harva se viikko, kaikessa rauhassa nautiskellen. Karkin syömisen puolestaan lopetin kesällä, koska huomasin sen olevan vain turha vanha tapa, joka ei sen kummemmin tuonut iloa, vaikka sitä oli pakko saada melkein joka päivä. Pommix-pussi oli ykkönen, siitä ne harmaat etenkin, ja harvoin pääsin ruokakaupasta kassan ohi ostamatta lakua, jonka puolihuolimattomasti olin syönyt viimeistään autossa kotimatkalla.
Vaikka olinkin aivan koukussa, lopettaminen oli yllättävän helppoa! Nykyisin saatan syödä palan tai rivin tummaa suklaata, ja toisin kuin karkista, siitä ei tule huono olo. Toki vieläkin saatan syödä karkin ja toisenkin jos sellaisia on tarjolla, mutten enää osta niitä. Jälkiruoasta en koskaan kieltäydy, saati laske kaloreita, mutta koitan päästä eroon tavoista, jotka eivät lopulta anna mitään.
Kuten joku viisas (ehkä Oprah) sanoi, suklaakakun syöminen voi olla parasta meditaatiota, kun siihen keskittyy ja on läsnä. Toisaalta mistä tahansa voi tulla haitallinen addiktio (pieni tai suuri), TV:n katsomisesta, shoppailusta, terveysintoilusta – ihan mistä vaan. Kaikki riippuu siitä kuinka tiedostavaa tekeminen on, mitä tunteita tekemiseen liittyy, millä mielellä on. Hyvästä jutusta voi tulla huono, jos sen tekee itseään soimaten tai jos sillä koittaa turruttaa jotain (tunnetta) alleen, kun taas huonona yleisesti pidetystä asiasta tietoisesti kohtuudella nauttiminen voi lisätä elinvoimaa ja siten myös terveyttä.
Karkin lopetus liittyi sarjaan muita pienempiä elämäntapamuutoksia, jotka aloitin kesällä. Samoihin aikoihin aloin kärsiä aknesta, joka vaikuttaa olevan täysin hormonaalista. Akne ei (ylläri) ole parantunut karkit pois jättämällä, eikä oikein laadukkailla kasvotuotteillakaan. Vaikka vaivani voi luokitella ainakin toistaiseksi lieväksi ja paikalliseksi (leuka), se on tajuttoman rasittava vaiva – ja niin näkyvä. Enää ei tee mieli lähteä edes koiraa ulkoiluttamaan ilman meikkiä.
Vaikka luotankin siihen, että vaivani tulee katoamaan lopulta, olen jäänyt vähän koukkuun lukiessani illat pitkät, millä maailman konsteilla hormonaalisen aknen voisi parantaa. Lääkekuurien tai hormonien syönti ei kiinnosta tässä vaiheessa, vaikka olen alkanut pehmenemään ajatukselle vaikkapa antibiottikuurista jos aivan mahdottomalta alkaa vaikuttaa. Katsoessani vuoden takaisia kuvia itsestäni en näe niissä mitään muuta kuin hyvän ihon.
Sinänsä tämä hetkittäin överiksi menevä aknen hoitoon perehtyminen ei eroa millään lailla vaikkapa ulkonäön pakkomielteisestä ehostamisesta kasvoja piikitellen, täydellisen vaatekaapin tavoittelusta tai vaikka virheettömän somebrändin tinkimättömästä hiomisesta. Kaikissa on pohjimmiltaan kyse samasta ajatuksesta, että elämä olisi parempaa sitten kun tavoiteltu asia olisi saavutettu. Jotain puuttuu!
Sitten on hetkiä, kuten metsässä koiran kanssa, kun koen todella voimakkaan onnen, ilon ja rauhan tunteen. Imen itseeni syksyn värejä, koskettelen sammalmätäksiä, haistelen havuja, nojaan puuhun, ihastelen kimmeltäviä auringon säteitä sateen kastelemien lehtien lomasta. Tajuan, että näihin hetkiin ihoni kunnolla (tai millään muullakaan tavoittelemallani asialla) ei ole mitään vaikutusta. Yhtäkkiä asiat asettuvat mittasuhteisiinsa. Kaikki järjestyy, kaikki on hyvin, elimistöni ja ihoni on vain suurten myllerrysten jälkeen löytämässä uutta tasapainoa.
Olisi ollut ihanaa kertoa tästä aknesta vasta sitten, kun olen löytänyt koodin sen parantamiseen, mutta siitä huolimatta ajattelin kertoa siitä nyt, kun tilanne on niin sanotusti päällä. Niin kannustavaa kuin onkin lukea parantumisista ja onnistumistarinoista, huomaan itseäni puhuttelevan vielä enemmän sellaiset kirjoitukset joissa ei koiteta siloitella tai kätkeä oikeaa elämää rosoineen – samaan koitan itsekin pyrkiä. Niin rohkea en ole, että aknekuvia viitsisin laittaa jakoon, mutta ainakin täydet sympatiani lähetän sinulle siellä ruudun toisella puolella, jolle asia on ajankohtainen.
Seuraa! Coffee Table Diary Facebook / Instagram / Bloglovin’/ Pinterest