Vuoden alussa some täyttyy kirjoituksista uudenvuoden lupauksiin ja tavoitteisiin liittyen. Tehdään aarrekarttoja ja pohditaan kurssinkorjauksia. Kerrotaan lupauksista ja vielä useammin, kuinka niihin ei uskota. Ja niin edelleen. Koska itselleni uusivuosi on merkittävä hetki vuosirytmissä ja pidän unelmointia kiinnostavana aiheena, seuraan kirjoittelua erityisen suurella kiinnostuksella.

Yksi asia, jonka huomaan usein nousevan ikäisilläni ihmisillä on se, kuinka lopulta pienistä asioista unelmalistat koostuvat. Taustalle lienee osittain suomalaisille tyypillinen vaatimattomuuden kulttuuri. “Mitä ihmiset minusta ajattelisivat, jos tietäisivät miten järjettömästä asiasta oikeasti unelmoin.” Pelätään, että nupullaan olevan unelma joutuu naurunalaiseksi ja saa osakseen silmienpyörittelyä. Tämän ymmärrän täysin. Uskonkin, että ne henkilökohtaisimmat unelmat jäävätkin tästä syystä somen ulkopuolille. Jaetaan julkisesti ennemmin tavoitteita ja toiveita, jotka ovat sosiaalisesti hyväksyttyjä.

Toisaalta elämä on monilla ikäisilläni tänä päivänä niin täyttä ja kuormittavaa, että unelmaksi riittää se, että saisi vain olla hetken kaikessa rauhassa. Tai nukkua yönsä hyvin. Tällainen unelma kertoo jonkun perustarpeen (toivottavasti tilapäisestä) tyydyttymättä jäämisestä.

Unelma on jollain tavalla saavuttamattomalta tuntuva asia. Tavoitteet puolestaan ovat jotain konkreettisempaa. Monestihan unelmat kypsyvät lopulta moniksi pienemmiksi tavoitteiksi, kun niille annetaan valoa ja tilaa. Unelman ei kuitenkaan tarvitse olla mitään suurta.

Unelmat muuttuvat, kun elämä muuttuu ja unelmat toteutuvat. Parikymppisen unelmissa voi siintää nousujohteinen urapolku ja perhe, tai sitten jotain ihan muuta. Uran edetessä, haluaakin poiketa polulta aivan toiseen suuntaan. Lasten kasvaessa ja itsenäistyessä syntyykin tilaa unelmoida ja sen siivittämänä luoda jotain uutta. Unelmoidaan ehkä designhuonekaluista ja merkkilaukuista, kunnes tulee vaihe, jolloin niistä unelmointi ei vaan enää innosta samalla tavalla kuin joskus nuorempana.

Koko ajan eteenpäin puksuttamisen sijaan on pysäyttävää pysähtyä aina silloin tällöin muistelemaan aikaa menneisyydessä, jolloin kaikki se, mitä nyt jo on, oli vain hattaraista unelmaa. Haastan kokeilemaan!

Uskon todella vahvasti kiitollisuuden voimaan elämää kannattelevana, yhdistävänä, syventävänä ja eteenpäin vievänä voimana. Kuitenkin huomaan välillä rivien välistä ajatuksen, että asioista haaveilu olisi monelle yhtä kuin kiittämättömyys. Saatetaan pelätä, että jos nyt haaveilen jostain vielä enemmästä, elämä rankaisee ja menetän jo saaneeni hyvän. Tämä on vain mielessä asuva taikauskoinen ajatusmalli tai pelko, joka rajoittaa ennen kaikkea ihmistä itseään. Kulttuurillinen kollektiivinen uskomus – kaikkihan me tiedämme millainen loppu ahneella on. (Ei tarvitse katsoa kuin erään suurvallan vallanpitäjän suuntaan ja huomata, että tämä logiikka ei tunnu pätevän oikeassa elämässä.) Pelätään, että näyttäydytään kiittämättöminä ja ahneina haihattelijoina, jos hairahdutaan unelmoimaan jostain suuremmasta. Tai pelätään, että unelma ei kuitenkaan toteudu, vaan kaikki on lopulta tuuripeliä, jolloin tuntuu varmemmalta valinnalta olla unelmoimatta suuremmin.

Tärkeää onkin huomata näiden usein olevan vain kielteisiä uskomuksia, vaikkakin hyvin inhimillisiä. Kun havahdun jonkun tällaisen uskomuksen ohjailevan tekemisiäni alitajunnasta, alan kiinnittämään huomiota sen otteesta irti pääsemisen eteen ja koitan aktiivisesti korvata sen myönteisemmällä ajatusmallilla. Ja nyt en puhu siitä, etteikö ikäviä asioita tapahtuisi ja negatiivisia tunteita kuuluisi tuntea, vaan millainen ajatusmaailma ohjaa elämäni isoja linjavetoja lähtökohtaisesti. Millaisten linssien läpi koen itselleni suotuisammaksi katsoa maailmaa, kaikkine väreineen.

Mielestäni elämän hyvistä asioista olisi tärkeää muistaa olla kiitollinen. Kiitollisuus on vielä tärkeämpää kuin unelmointi ja aina löytyy vähintään joku pieni asia mistä olla kiitollinen. Sairaanakin ollessa kehossa on luultavasti joku kohta, jota ei kolota. Huomion voi pyrkiä tietoisesti viemään siihen – mindfulnessiksikin tätä voi kutsua. Kiitollisuus olemassa olevasta kohdistaa ja ankkuroi elämän tähän hetkeen, mutta helpottaa myös unelmien tavoittelussa. Hyvä vetää puoleensa hyvää, usein vieläpä aivan kuin itsestään. Ei aina, mutta usein. Kun mukana ei ole epätoivoa, tarrautumista ja väkisin eteenpäin pyrkimistä, vaan luottamusta, uteliaisuutta, heittäytymistä ja intoa, syntyy flowta. Avoin mieli kohdistaa katseensa mahdollisuuksiin. Aivan kuten kielteisyyden kehässä pyörivä näkee kaiken ensisijaisesti uhkana, kurjat asiat paisuvat paisumistaan, eikä tilaa mahdollisuuksille synny niin helpolla.

Yksi ajatuksiani unelmoinnin tärkeydestä kirkastaneita kirjoja on ollut Saku Tuomisen Hyvä elämä, lyhyt oppimäärä. Siinä kehotetaan varaamaan säännöllisesti aikaa kalenterista unelmoinnille, aivan niin kuin kuntosalitreenillekin. Olen kokeillut noudattaa ehdotusta, pysähtyä tavoitteellisesti unelmoimaan (vaikken sentään viikottain), mutta huomaan unelmoinnin olevan todella vaikeaa. Usein lyö aivan tyhjää ja kun lopulta keksin jotain, sisäinen kriitikkoni iskee alta aikayksikön. Tämä on jokseenkin tyypillistä kirjan mukaan, sillä siinä missä lapset taitavat vielä unelmoinnin taidon, aikuisikään mennessä suurin osa on taidon jo unohtanut. Sääli. Ollaan järkeviä ja “unelmoidaan” vain realistisista asioista. Onneksi unelmoinnissakin voi halutessaan kehittyä.

Valon antajat -kirja Vappu Pimiältä ja Johanna Huhtamäeltä käsittelee näitä aiheita myös monista eri näkökulmista huomioiden muun muassa positiivisen psykologian tutkimustuloksia. Minulla kirja on vielä kesken äänikirjana.

Kuitenkin uskon unelmien olevan valtavan tärkeitä niin yksilön kuin yhteisönkin kannalta. Jokainen hieno asia ihmiskunnan historiassa on lähtenyt ajatuksesta, monesti täysin utopistiselta tuntuvasta, kunnes ei sitä enää ole ollutkaan. Unelman realistisuuttahan ei lopulta voi tietää, ennen kuin käärii hihat ja kokeilee.

Monesti tätä aikaa ja aikakautemme ihmisiä kritisoidaan liikaa oman navan ympärillä pyöriviksi. Minusta itsetutkiskelussa ei ole mitään pahaa, kuten ei ole siinäkään, että porhaltaa läpi elämän pysähtymättä miettimään, kuten moni tekee. Kukin tavallaan. Uskon kuitenkin, että elämän aikana ihmisen on tarkoitus oppia elämästä ja kasvaa ihmisenä, ja siihen itsetutkiskelusta on hyötyä. Ajattelen, että mitä autenttisemmin pystymme elämään näköistämme elämää ja mitä tyytyväisempiä olemme, sitä enemmän meillä on kapasiteettia tehdä hyvää myös toisille ihmisille ja vaikuttaa asioihin isommassa mittakaavassa.

Unelmointi on mielestäni arvokasta ennen kaikkea aivan itsessäänkin, riippumatta siitä, mitä unelmoinnista seuraa. Tai seuraako yhtään mitään. Pidän sitä yhdenlaisena tapana katsoa maailmaa, luovuuden ja voimavarojen lähteenä. Se avartaa katsetta, auttaa näkemään herkemmin mahdollisuuksia, löytämään parannuksia ja uudenlaisia ratkaisuja. Sitäpaitsi, unelmoinnista tulee hyvä mieli.

Entä mistä minä sitten unelmoin? Unelmoin (satunnaisessa järjestyksessä) muun muassa laadukkaista yöunista, pitkästä ja terveestä elämästä, lomasta Mauritiuksella, pienen mökin rakennuttamisesta, tasapainoisesta arjesta ja antoisista työprojekteista. Henkilökohtaisimmat asiat ja yksityiskohdat saavat pysyä päiväkirjani sivuilla. Aarrekarttoja en ole viime vuosina tehnyt, vaikka sellaisen askartelu ihan mukavaa puuhaa onkin.

Seuraa! Coffee Table Diary Facebook / Instagram / Bloglovin’/ Pinterest