Viikonloppu hiljaisuuden retriitillä rentoutti ja palautti. Taas on mistä ammentaa. Olin hieman kauhuissani ajatuksesta juuri ennen kotoa lähtöä, mutta aivan turhaan.
Yhdessä hiljaa oleminen ei ollut vaivaannuttavaa tai outoa, vaan kaunista ja kannattelevaa. Oli vain joukko ihmisiä jakamassa kokemuksen, ilman rooleja, odotuksia ja velvoitteita muita kohtaan. Ei tarvinnut olla kenellekään mitään. Ei saanut, eikä ollut tarkoituksen mukaista viestiä sanoin, katsein, hymyin tai elein. Puhelimet pysyivät suljettuina.
Ehkä olen elänyt nunnana luostarissa edellisessä elämässäni, sillä olisin hyvin voinut jatkaa hiljaisuudessa vaikka viikon.
Hiljaisuudessa aistit heräsivät. Aloin havainnoimaan kuinka paljon ääniä elämään kuuluu. Olihan niitä toki hiljaisuuden retriitilläkin, askeleiden, astioiden sekä hengityksen ääniä, kauempaa kantautuvaa luonnon ja liikenteen hälyä. Myös muut aistit heräsivät henkiin – ruoka maistui taivaalliselta ja metsäilma tuoksui huumaavalta. Nautintoja!
Suurimmat ja häiritsevimmät äänet kuuluivat kuitenkin oman pään sisältä, ajatusten kohinasta. Kesken meditaation huomasin mielen harhailleen taas omia polkujaan aivan muualle, välillä aivan pikkumaisiin asioihin. Sieltä sen lempeästi ohjasin takaisin siihen, mikä oli tehtävänä. Harhaileva, arvottava, ja laukkaava mieli. Sellainen ihmismieli tapaa olla, ellei sitä ohjaa kärsivällisesti – aina uudestaan ja uudestaan. Jossain vaiheessa huomasin kohinan hälvenevän ja mielen kirkastuvan. Tuli rauhallinen, mutta valpas olo.
Ajatella, olin kieltäytynyt ainutlaatuisesta matkakutsusta Alicanten aurinkoon, ja lähtenyt Loviisan maaseudulle. Olemaan hiljaa. Pähkähullua kenties, muttei epäilystäkään valitsinko oikein.
Seuraa! Coffee Table Diary Facebook / Instagram / Bloglovin’/ Pinterest
